Käsikirjoittaja Hamish McCollin ja ohjaaja Oliver Parker ovat tehneet juonesta toimivan, vaikka se onkin matkittu suoraan James Bond -elokuvista; English matkustelee maasta toiseen lauma kauniita naisia ympärillään. Kuitenkin juonessa on selviä aineksia hyvään komediaan, ja vitsien olisi tietysti tarkoitus naurattaa elokuvan alusta loppuun asti, mutta toisin käy. Katsojat korkeintaan hymyilevät kohteliaasti Atkinsonin kohellukselle, ja useammin kuin kerran tulee nauramisen sijaan ajateltua vain: "Eih, miten se voi olla noin tyhmä??"
Rowan Atkinsonia ei silti saa syyttää huonoista näyttelijän lahjoista, sillä kyllä se mies asiansa osaa, mutta huumori vain puree parhaiten noin 11-14 vuotiaisiin. Onneksi elokuvassa Atkinsonia auttaa hänen maineensa yhtenä Englannin hauskimmista miehistä. Yleisöhän odottaa pääsevänsä nauramaan, joten sen takia kaikki repeävät väkisin jopa sille, kun English vahingossa pudottaa esimiehensä kissan kerrostalon ikkunasta. (No, myönnetään, se olikin ihan hauska kohtaus.) Elokuvan paras sketsi näytetään kuitenkin lopputekstien aikana, missä ei tietysti ole mitään järkeä. Katsojilla on niin kova kiire kotiin, ettei kukaan tajua jäädä saliin. Itsekin jäin sinne ystäväni kanssa vahingossa, koska olin onnistunut elokuvan aikana kadottamaan puhelimeni... Yhtäkkiä kesken etsintöjemme valkokankaalle ilmestyy video, jossa Johnny English valmistaa ruokaa Edward Griegin Vuorenpeikkojen tanssi -musiikin tahtiin. Nauroimme sille enemmän, kuin itse elokuvan aikana yhteensä.
Johnny English -uudestisyntynyt onkin siten ensimmäinen elokuva, jota olen koskaan suositellut katsottavaksi pelkästään lopputekstien takia.
