Maailman ympäri -firman piikkiin

Haastattelin viestinnän ensimmäisen kurssin päättötyötä varten isäpuoltani. Koko työ viivästyi näin paljon, koska en voinut tehdä haastattelua aiemmin, sillä hän oli työmatkalla Tukholmassa ja palasi vasta torstaina. Isäpuoleni Aki Lahtinen on siis ammatiltaan kuvaaja YLE:llä, ja hänen työpaikkansa on Tohlopissa. Virallinen ammattinimike on kuvaaja, mutta Aki tekee enimmäkseen engkuvaajan töitä. Se tarkottaa, että hänellä on oma laitteisto (esim. kamera) ja työauto, ja että kuvaukset hoidetaan "kentällä" eli paikan päällä, siellä missä tapahtuu.

Aki on ollut ammatissaan 23 vuotta. Hän kävi lukion ja kouluttautui armeijan jälkeen Yleisradion ammattiopistossa noin 20-vuotiaana. Samantien hän sai määräaikaisen paikan kamera-assistenttina YLE:ltä. Kamera-assistentti eroaa kuvaajasta siten, ettei Aki vielä tuolloin päässyt itse käyttämään kameraa, vaan hän toimi kuvaajan avustajana esimerkiksi kantamalla varusteita ja säätelemällä valoja. Se oli Akin mielestä erittäin hyödyllistä, koska sinä aikana hän sai kokemusta ja oppi paljon käytönnön asioita katselemalla kuvaajan työskentelyä. Pikku hiljaa hän sitten pääsi itsekin kamera kädessä tekemään kuvaushommia, mutta ammattinimike muuttui vasta noin viiden vuoden päästä.

Akin "normaali työpäivä" (ei normaalia ole ollenkaan, sillä jokainen päivä on erilainen) alkaa yleensä ajamalla työpaikalle Tohloppiin, ja vaihtamalla työauto (joka sisältää kaikki varusteet) käyttöön. Minusta oli outoa kuulla, ettei Aki aina tiedä etukäteen, mitä päivän aikana on luvassa, vaan Tohlopissa annetaan vain minimaaliset ohjeet, joita lähtetään heti toteuttamaan. Sitten Aki siis ajaa toimittajan kanssa kahdestaan kuvauspaikalle, joka saattaa sijaita Tampereella tai Helsingissä tai melkein missäpäin vain Suomea. Jos päivän ohjelma saadaan tällä tavoin tietää vasta samaisena aamuna, niin kaikki suunnittelu hoidetaan ajomatkan aikana. Toimittaja ja kuvaaja tekevät siis yhdessä inserttejä, jotka ovat vaikkapa Ajankohtaisen kakkosen sisällä tulevia lyhyempiä juttuja. Aki on kuvannut monia eri televisio-ohjelmia, joita ovat esimerkiksi Uusi päivä, Kadonneet, Rikoksen maailma, Poliisi-tv, Akuutti ja Pikku kakkonen.

Kuvaajan työ on peroidityötä, mikä tarkoittaa, että Akilla on työssään kolmen viikon jaksot, joiden jokaisen tulisi sisältää 111 työtuntia. Jos se jakaituisi täydellisesti tasan kaikille niille kolmen viikon viidelle arkipäivälle, niin hänellä olisi normaalit, noin kahdeksan tunnin työpäivät. Mutta oikeastihan ne eivät siten jakaudu. Kaikki kuvattavat asiat eivät yksinkertaisesti tapahdu klo. 8-16 välillä, joten työ on todella epäsäännöllistä. Aki kertoi esimerkin, jossa hänellä oli ollut 12 tunnin päivä Poliisi-tv:tä kuvattaessa, ja siitä ajasta vain noin kaksi tuntia oli ollut itse kuvaamista. Loput ajasta oli mennyt kuvauspaikalle ajamiseen. Vastapainoksi viikolla on monesti myös vapaapäiviä, koska tarvittavat tunnit on jo tehty. Tässä kohtaa Aki huomauttaa, että jos taas henkilö haluaisi käydä säännöllisesti joka tiistai ja torstai jollakin pitsinnypläystunnilla, niin tässä ammatissa se ei valitettavasti onnistu. Säännöllisistä harrastuksista on siis aika mahdotonta pitää kiinni. Aki kuitenkin pitää työn vaihtelevuudesta ja sanookin, ettei varmasti mitenkään pystyisi tekemään säännöllistä ja rutiininomaista työtä vaikkapa jossakin toimistossa.

Työn ehdoton hyvä puoli on se vapaus, ettei koko ajan tarvitse olla "pomon valvovan silmän alla". Aki kuitenkin lisää tähän, ettei hänen pomossaan ole silti mitään vikaa! Hän siis tarkoittaa, että kuvaustyö sisältää paljon vastuuta, sillä kukaan ei ole esimerkiksi neuvomassa mistä kuvakulmasta jokin tietty kohtaus kannattaisi kuvata. Akille on annettu vapaat kädet, mistä hän pitää, koska tällöin työssä saa käyttää omaa luovuuttaan. Toki vastuu tuo myös stressiä. Siksi Aki kuvaa aina välillä myös studiolla esimerkiksi Uusi päivä -ohjelmaa. Siellä korville laitetaan kuulokkeet, joihin kantautuu tarkat kuvausohjeet, ja niitä on noudatettava pilkulleen. Aki kertoo, että se on tavallaan rentouttavaa, kun aina ei tarvitse itse suunnitella, vaan joku hoitaa sen hänen puolestaan.

Aki käy myös työmatkoilla ulkomailla. Hän on kuvannut noin 20 eri maassa (esim. Ranska, Italia, Espanja, Sveitsi, Itävalta, Saksa, ja myös Euroopan ulkopuolella, kuten Kanadassa), ja niistäkin monissa useita kertoja, eli ulkomaanmatkoja on jokaisena vuonna ollut muutama. Ulkomaanmatkat ovat tietysti hankalampia keikkoja eri kielen ja lakien takia, ja myös raskaampia. Tosin Aki painottaa, että kuvaustyö on ihan Suomessakin niin fyysisesti kuin henkisestikin raskasta. Yleensähän raskasta työtä tekevillä ihmisillä ei tarvitse olla niin paljoa henkisiä ominaisuuksia, kuten vastuullisuutta ja luovuutta. Päinvastoin myöskään vaikkapa firmojen johtajien ei pahemmin tarvitse tehdä fyysistä työtä, koska riittää että he ajattelevat viisaasti. Kuvaajan kuitenkin on jaksettava kantaa varusteitaan koko päivän (enää ei säästösyistä ole kamera-assistentteja, jotka raahaisivat niitä heidän puolestaan) ja hänellä on oltava myös visuaalista silmää ja kekseliäisyyttä. Joka tapauksessa työmatkoista saa korvauksia, eli ulkomaille lähdetään työpaikan rahoilla. Ja mitä suurempi tapahtuma ulkomailla on kuvattavana, sitä suurempi työryhmä sinne myös lähtee. Niissä hommissa ei kuitenkaan ole samaa vapautta, vaan joka aamu toimitussihteeri jakaa työt kaikille. Aki kertoo, että matkat avartavat maailmankuvaa, sillä kuvaamassa käydään sellaisissakin paikoissa joihin ei tulisi lomalla mentyä!

Hienoa työssä ovat myös satunnaiset suorat lähetykset, joissa on tietenkin oma jännityksensä. Hyvä esimerkki on se, kun Aki kuvasi viime toukokuussa Slovakiassa jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuja. Hän muun muassa ikuisti yhden välieräottelun jälkeen Mikael Granlundin haastattelun, jossa nuori mies puhui vaatimattomasti ilmaveivistään. Kun punainen valo syttyi, Aki tiesi, että nyt on tosi kyseessä; pari miljoonaa suomalaista näki televisioissaan juuri sillä hetkellä saman, mitä Aki katsoi paikan päällä kameransa läpi.