Istuudumme alas ja pahoittelemme vielä kerran yhteydenottoon liittyneitä ongelmia. Onneksi rehtori vain naurahtaa. "Ei tässä mitään, kunhan vähän vain kiusoittelen. Mutta ylipäätänsä kun oikeita miehiä metsästette, niin olkaa tarkkana", hän varoittaa pilke silmäkulmassa.
Kävimme haastattelemassa rehtoriamme Hannu Suoniemeä enemmän ja vähemmän työasioista. Saimme muun muassa tietää hänen olevan kolmen nykyään aikuisen pojan isä, ja että vapaa-aikanaan hän rentoutuu esimerkiksi pelaamalla lentopalloa.


Saako kysyä ikää?
"Saa mieheltä kysyä, mutta pitääkö vastatakin? Nojoo mä oon 59, mä oon niin vanha."

Missä päin asutte?
"Asun Tampereella, kävelymatkan päässä."
  
Oliko sinulla lapsena toiveammattia?
"Vilpittömästi voin sanoa ettei mulla kyllä ole ollut toiveammattia, tottakai sitä aina mietti, mutta ei sellasta kuten veturinkuljettaja tai lentäjä."

 Millainen oli oma koulutiesi?
"Hiekkatie! No ei... Olin silloin pojista paras kansakoulussa todistuksellani. Sen jälkeen mentiin oppikouluun, niin olin koko oppikoulun ajan luokan paras pojista, mutta tytöt oli sitäkin parempia, tytöt olivat "hikareita".

Mikä oli nykyistä peruskoulun päättökeskiarvoa vastaava keskiarvosi?
"Se on keskikoulun viides luokka, mikä vastaa nykyistä peruskoulun yhdeksättä luokkaa, niin se keskiarvoni on ollut noin 8,5. Se on ollut pojista paras, ja huomatkaa, että ne on ollut todella tiukassa ne arvosanat silloin."

Oliko sen aikainen lukio yhtä raskas kuin nykyään?
"Kyllä mä väitän, että se oli yhtä raskas. Mutta meillä ei vain ollu kilpailijoita. Teillähän on hirveesti kaikkea mikä syö teidän aikaa ja houkuttelee tekemään muuta kuin koulujuttuja. Me käytiin koulua tosissamme, ja kaikki illat tehtiin läksyjä. Mäki oon pitkän matikan lukenu, ja muistan että joskus laskin niitä läksyjä neljäkin tuntia illalla. Et sillon mentiin kouluun aina tehtävät tehtyinä, toisin kuin nykyään. Mutta silloin ei ollutkaan mitään vaihtoehtoja."

Mitä rehtorin tehtäviin kuuluu?
"Olisi helpompi sanoa mitä ei kuulu. En voi luetella niitä tyhjentävästi, mutta mun mielestä rehtorin ei kuuluisi näkyä koulun arjessa häiritsevänä tekijänä. Hänen tehtävänä on toimia niinkuin televisio-ohjelman tai elokuvan tuottaja siellä taustalla jossakin, huolehtia että kaikki pelaa. Te opiskelijat olette sen näytelmän päätähtiä, ja opettajat on lähi-ohjaajia ja mun pitäis olla siellä piilossa. Jos ei tuu yhtään valituksia, niin sillon pitäis olla kaiken kunnossa. Tää on se niinkun yksinkertasuudessaan. Viimekädessä rehtori on vastuussa kaikesta, niin hyvästä kuin pahasta."

Missä ammatissa olet ollut ennen rehtoria?
"Mä oon ollu matikanopettaja. Ensin opettajan virassa Espoossa seitsemän vuotta, Espoon suurimmalla yläasteella. Sen jälkeen Tampereella yläasteella matikanopettajana ja sitten monta vuotta rehtorina. Sitten tulin Sampoon, olin neljä vuotta ja sitten lähdin viideks vuotta pois. Eli olen ollut täällä rehtorina silloin kun tätä suunniteltiin ja rakennettiin."

Mikä siis sai sinut lähtemään viideksi vuodeksi pois? 
"Siinä kävi niin, että tuolla perusopetuksessa johtaja jäi eläkkeelle, ja sitten meitä monia rehtoreita houkuteltiin hakemaan siihen virkaan. No alunperin minun ei ollut tarkoitus täältä lähteä. Mutta sitten sen hakuprosessin aikana vain kävi niin, että yhtäkkiä huomasinkin olevani testeissä ja haastattelussa, ja sitten äänestyksen jälkeen tulin valituksi. Siinä kohtaa totesin etten mä nyt sitten enää peruutakaan. Se oli vähän tämmönen työtapaturma. Lähetin sähköpostia tuntia ennen määräajan loppua, kirjoitin yhden lauseen jolla hain sitä paikkaa. Mutta mähän en kadu koskaan tekemisiäni. Mä ratkasun teen ja menen, vaikka moni ei ymmärtänyt sitä. Se oli ihan mielenkiintoinen kokemus, koska mulla oli vastuullani koko kaupunki; yli 200 000 000 euroa ja 3600 alaista. Se oli rankka homma, mutta mä opin sinä aikana paljon. Tajusin osaavani katsoa asioita ihan erinäkökulmasta."

Entä kuinka palasitte tänne?
Lyhyesti kerrottuna viime talvena tehtiin uusia päätöksiä, joiden johdosta useat henkilöt vaihtoivat erilaiseen johtajan virkaan. Tämän takia Sammon keskuslukion edellinen rehtorikin siirtyi lukiokoulutuksen johtajan määräaikaiseen tehtävään, jolloinka tämä lukio jäi ilman rehtoria. Silloin alettiin pohtia, että palaako Hannu Suoniemi takaisin. "Mä mietin sitä yhden illan. Ja totesin, että voisin palata. Täähän on talo, jonka suunnittelussa olen ollut alusta asti mukana, kaikki ne arkkitehtikilpailut ja tilojen suunnittelut, kunnan kanssa olen ollut siinä mukana ja sitten käynnistänyt... Täähän on mulle sillä tavalla se oma talo. Eli jos nyt voi sanoa että koulu on koti, niin tämä on mulle se koti."

Rehtorin työ tuo varmasti paljon vastuuta, mutta onko se myös stressaavaa?
"No näähän on aina tämmösiä yksilöasioita, että kuka ottaa vatsahaavan mistäkin, mutta sitten kun on tehnyt tällaistä johtajantyötä yli 20 vuotta niin sitä on kestettävä, ja opittava elämään sen kanssa. Rehtorin odotetaan olevan se viimeinen auktoriteetti, ja rehtorin pitäisi olla pelottava. Koska jos oppilas tekee jotain väärin, niin sitä vikaa auktoriteettiä kuuluu pelätä."

Millainen on mielestäsi hyvä oppilas?
"Mun mielestäni hyvä oppilas on sellainen, joka ottaa opiskelussa asenteen, että se on hänen työ, ja hän tekee sen työn niin hyvin kuin osaa. Se riittää, enempää ei tartte tehdä. Hyvä oppilas pitää kiinni sopimuksista, on luotettava, ja jos hän tosissaan tekee hommat, niin se on yks hailee mikä se arvosana tulee oleen. Se ei oo minusta se maailman tärkein asia, minkä arvosanan joltain kurssilta saa, siihen ei elämä kaadu. Persoonallisiin ominaisuuksiinhan emme voi vaikuttaa. Kaikilla on omat lahjakkuutensa, niinkuin tiedätte, joku on musikaalinen, joku on liikunnallinen, joku taiteellinen. Se on oma juttunsa, eikä niiden perusteella määritellä hyvää oppilasta. Että vaikka siellä ois viitosrivi, niin joku voi olla hyvä oppilas."

Entä hyvä opettaja?
"Opettajan pitää olla esimerkillinen. Sen jälkeen kun itse tekee, niin on oikeus vaatia myös muilta. Opettajilta edellytetään sitä, että hän kehittää itseään ja pitää itsensä ajantasalla ammatiuransa aikana, valmistelee esimerkiksi oppituntinsa. Hän on esiintyvä taiteilija ja oppilaat ovat hänen kriittinen yleisönsä, luokassa tapahtuu koko ajan pikkunäytelmiä, oppilaat ovat tietysti myös mukana omissa rooleissa. Eli häneltä vaaditaan samaa, hänen täytyy tehdä työnsä niin hyvin kuin pystyy. Ei voi verrata, että on hyvä tai huono opettaja, ei meillä ole yhtä kloonia. Me ollaan kaikki omanlaisia persoonia ja kaikilla on oma näkemys tässä hommassa."

Entä millainen on hyvä rehtori?
"Rehtorin täytyy olla esimerkki, eli tietyt arvomaailman periaatteet pitää näkyä siinä rehtorin omassa tekemisessä. Rehtorin pitää olla luotettava, ja kohdella tasapuolisesti kaikkia alaisiaan ja oppilaitaan. Täähän on palveluammatti. En minä teidän juoksupoika ole, mutta kun oppilas tarvitsee apua, rehtorin on sitä annettava. Rehtorin on katsottava kaupungin etua, rahaa ei saa tuhlata. Sitten on vastattava viime kädessä turvallisuudesta. Täytyy aina muistaa, että vastuu ja päätösvalta kulkee rinnakkain. Mutta eihän persoonaa voi muuttaa, eikä ihmistä, eli kukin tekee töitä sillä omalla persoonallaan ja huonolla huumorintajullaan, millä vaan."

 Miten itse koet onnistuvasi rehtorina?
"Se näkyy myös vähän mutkan kautta.. Jos ei tule valitusta tai purinaa, voin ajatella että olen onnistunut työssäni. Pitäis osata lukee että meneekö asiat hyvin. Itse odotan sitä ja pystyn kestämään sitä ja toivonkin, että jos joku asia ei toimi niin minulle ilmoitetaan asiasta. Kritiikki on aina tervetullutta, mutta pitää olla myös ratkaisu."

Millä muutoksilla pyrit kohti parempaa koulua?
"Tällaisessa isossa koulussa on yks avainjuttu, tiedonkulku, ja se koskee meitä kaikkia. Se että tieto tavottaisi kaikki on jo iso juttu. Eli saada tieto kulkemaan, selkee vastuun- ja tehtävänjako, joka palvelee kokonaisuutta. Loppujenlopuksi pitää aina miettiä, mikä edistää oppilaiden oppimista. Opettajan yhteistyön organisointi, se on myös tärkeää.

Miksi rehtorintuntia ei enää pidetä?
"Jos 900 opiskelijaa pitäisi koota saliin, niin mä en ollut kovin innostunut tästä tilaisuudesta. Tää on vähän jäänyt retuperälle. Olen ehdottanut opettajille oman kantani, että pidettäisiin tälläsiä vuositason infoja jatkossa. Yhdellä ikäluokalla on vähän aina omat ohjelmat ja intressit."

Ja nyt kun kerran Tampereella ollaan, niin Ilves vai Tappara?
Lukuisten perustelujen jälkeen rehtorimme päätyi vastaamaan vain: "LeKi."


Rehtori on usein se "pelätyin" auktoriteetti koulun arjessa, niinhän se on aina mennyt. Me urheat ekaluokkalaiset katsastimme tilanteen, eikä ole syytä huoleen! Rehtorimme jämäkän ulkokuoren alla on rento ja huumorintajuinen kaveri. Niinkuin rehtori itsekin sanoi, hän on sellainen ihminen koulussa, jonka puoleen voi kääntyä asiassa kuin asiassa. Laittakaapa siis korvan taakse!

Viimeiseksi on pakko vielä kysyä, mitkä kolme asiaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?
"Varmaankin tällaiset perinteiset tulentekovälineet ja kirveen..." Hetken hiljaisuuden, pohdinnan ja perustelujen jälkeen hän lisää: "...Sekä naisen."
Rehtori ei kuitenkaan kysyttäessä paljastanut, tarkoittiko hän tällä naisella omaa vaimoaan. "Se jääköön arvoitukseksi", hän naurahtaa.

Ei välttämättä olisi kannattanut syntyä uudelleen

Johnny English -uudestisyntynyt -elokuva on jatko-osa vuoden 2003 agenttiparodialle Johnny English. Agentti kutsutaan takaisin hänen majesteettinsa salaiseen palvelukseen munkkiluostarista, sillä Kiinan pääministerin henki on uhattuna, eikä MI7:n tietolähde ei suostu puhumaan muille kuin Johnny Englishille. Näin siis Rowan Atkinson palaa muun muassa puhuvalla autolla varustettuna tomppeliagentin rooliinsa. Katastrofin ainekset ovat valmiina.

Käsikirjoittaja Hamish McCollin ja ohjaaja Oliver Parker ovat tehneet juonesta toimivan, vaikka se onkin matkittu suoraan James Bond -elokuvista; English matkustelee maasta toiseen lauma kauniita naisia ympärillään. Kuitenkin juonessa on selviä aineksia hyvään komediaan, ja vitsien olisi tietysti tarkoitus naurattaa elokuvan alusta loppuun asti, mutta toisin käy. Katsojat korkeintaan hymyilevät kohteliaasti Atkinsonin kohellukselle, ja useammin kuin kerran tulee nauramisen sijaan ajateltua vain: "Eih, miten se voi olla noin tyhmä??"

Rowan Atkinsonia ei silti saa syyttää huonoista näyttelijän lahjoista, sillä kyllä se mies asiansa osaa, mutta huumori vain puree parhaiten noin 11-14 vuotiaisiin. Onneksi elokuvassa Atkinsonia auttaa hänen maineensa yhtenä Englannin hauskimmista miehistä. Yleisöhän odottaa pääsevänsä nauramaan, joten sen takia kaikki repeävät väkisin jopa sille, kun English vahingossa pudottaa esimiehensä kissan kerrostalon ikkunasta. (No, myönnetään, se olikin ihan hauska kohtaus.) Elokuvan paras sketsi näytetään kuitenkin lopputekstien aikana, missä ei tietysti ole mitään järkeä. Katsojilla on niin kova kiire kotiin, ettei kukaan tajua jäädä saliin. Itsekin jäin sinne ystäväni kanssa vahingossa, koska olin onnistunut elokuvan aikana kadottamaan puhelimeni... Yhtäkkiä kesken etsintöjemme valkokankaalle ilmestyy video, jossa Johnny English valmistaa ruokaa Edward Griegin Vuorenpeikkojen tanssi -musiikin tahtiin. Nauroimme sille enemmän, kuin itse elokuvan aikana yhteensä.

Johnny English -uudestisyntynyt onkin siten ensimmäinen elokuva, jota olen koskaan suositellut katsottavaksi pelkästään lopputekstien takia.

Maailman ympäri -firman piikkiin

Haastattelin viestinnän ensimmäisen kurssin päättötyötä varten isäpuoltani. Koko työ viivästyi näin paljon, koska en voinut tehdä haastattelua aiemmin, sillä hän oli työmatkalla Tukholmassa ja palasi vasta torstaina. Isäpuoleni Aki Lahtinen on siis ammatiltaan kuvaaja YLE:llä, ja hänen työpaikkansa on Tohlopissa. Virallinen ammattinimike on kuvaaja, mutta Aki tekee enimmäkseen engkuvaajan töitä. Se tarkottaa, että hänellä on oma laitteisto (esim. kamera) ja työauto, ja että kuvaukset hoidetaan "kentällä" eli paikan päällä, siellä missä tapahtuu.

Aki on ollut ammatissaan 23 vuotta. Hän kävi lukion ja kouluttautui armeijan jälkeen Yleisradion ammattiopistossa noin 20-vuotiaana. Samantien hän sai määräaikaisen paikan kamera-assistenttina YLE:ltä. Kamera-assistentti eroaa kuvaajasta siten, ettei Aki vielä tuolloin päässyt itse käyttämään kameraa, vaan hän toimi kuvaajan avustajana esimerkiksi kantamalla varusteita ja säätelemällä valoja. Se oli Akin mielestä erittäin hyödyllistä, koska sinä aikana hän sai kokemusta ja oppi paljon käytönnön asioita katselemalla kuvaajan työskentelyä. Pikku hiljaa hän sitten pääsi itsekin kamera kädessä tekemään kuvaushommia, mutta ammattinimike muuttui vasta noin viiden vuoden päästä.

Akin "normaali työpäivä" (ei normaalia ole ollenkaan, sillä jokainen päivä on erilainen) alkaa yleensä ajamalla työpaikalle Tohloppiin, ja vaihtamalla työauto (joka sisältää kaikki varusteet) käyttöön. Minusta oli outoa kuulla, ettei Aki aina tiedä etukäteen, mitä päivän aikana on luvassa, vaan Tohlopissa annetaan vain minimaaliset ohjeet, joita lähtetään heti toteuttamaan. Sitten Aki siis ajaa toimittajan kanssa kahdestaan kuvauspaikalle, joka saattaa sijaita Tampereella tai Helsingissä tai melkein missäpäin vain Suomea. Jos päivän ohjelma saadaan tällä tavoin tietää vasta samaisena aamuna, niin kaikki suunnittelu hoidetaan ajomatkan aikana. Toimittaja ja kuvaaja tekevät siis yhdessä inserttejä, jotka ovat vaikkapa Ajankohtaisen kakkosen sisällä tulevia lyhyempiä juttuja. Aki on kuvannut monia eri televisio-ohjelmia, joita ovat esimerkiksi Uusi päivä, Kadonneet, Rikoksen maailma, Poliisi-tv, Akuutti ja Pikku kakkonen.

Kuvaajan työ on peroidityötä, mikä tarkoittaa, että Akilla on työssään kolmen viikon jaksot, joiden jokaisen tulisi sisältää 111 työtuntia. Jos se jakaituisi täydellisesti tasan kaikille niille kolmen viikon viidelle arkipäivälle, niin hänellä olisi normaalit, noin kahdeksan tunnin työpäivät. Mutta oikeastihan ne eivät siten jakaudu. Kaikki kuvattavat asiat eivät yksinkertaisesti tapahdu klo. 8-16 välillä, joten työ on todella epäsäännöllistä. Aki kertoi esimerkin, jossa hänellä oli ollut 12 tunnin päivä Poliisi-tv:tä kuvattaessa, ja siitä ajasta vain noin kaksi tuntia oli ollut itse kuvaamista. Loput ajasta oli mennyt kuvauspaikalle ajamiseen. Vastapainoksi viikolla on monesti myös vapaapäiviä, koska tarvittavat tunnit on jo tehty. Tässä kohtaa Aki huomauttaa, että jos taas henkilö haluaisi käydä säännöllisesti joka tiistai ja torstai jollakin pitsinnypläystunnilla, niin tässä ammatissa se ei valitettavasti onnistu. Säännöllisistä harrastuksista on siis aika mahdotonta pitää kiinni. Aki kuitenkin pitää työn vaihtelevuudesta ja sanookin, ettei varmasti mitenkään pystyisi tekemään säännöllistä ja rutiininomaista työtä vaikkapa jossakin toimistossa.

Työn ehdoton hyvä puoli on se vapaus, ettei koko ajan tarvitse olla "pomon valvovan silmän alla". Aki kuitenkin lisää tähän, ettei hänen pomossaan ole silti mitään vikaa! Hän siis tarkoittaa, että kuvaustyö sisältää paljon vastuuta, sillä kukaan ei ole esimerkiksi neuvomassa mistä kuvakulmasta jokin tietty kohtaus kannattaisi kuvata. Akille on annettu vapaat kädet, mistä hän pitää, koska tällöin työssä saa käyttää omaa luovuuttaan. Toki vastuu tuo myös stressiä. Siksi Aki kuvaa aina välillä myös studiolla esimerkiksi Uusi päivä -ohjelmaa. Siellä korville laitetaan kuulokkeet, joihin kantautuu tarkat kuvausohjeet, ja niitä on noudatettava pilkulleen. Aki kertoo, että se on tavallaan rentouttavaa, kun aina ei tarvitse itse suunnitella, vaan joku hoitaa sen hänen puolestaan.

Aki käy myös työmatkoilla ulkomailla. Hän on kuvannut noin 20 eri maassa (esim. Ranska, Italia, Espanja, Sveitsi, Itävalta, Saksa, ja myös Euroopan ulkopuolella, kuten Kanadassa), ja niistäkin monissa useita kertoja, eli ulkomaanmatkoja on jokaisena vuonna ollut muutama. Ulkomaanmatkat ovat tietysti hankalampia keikkoja eri kielen ja lakien takia, ja myös raskaampia. Tosin Aki painottaa, että kuvaustyö on ihan Suomessakin niin fyysisesti kuin henkisestikin raskasta. Yleensähän raskasta työtä tekevillä ihmisillä ei tarvitse olla niin paljoa henkisiä ominaisuuksia, kuten vastuullisuutta ja luovuutta. Päinvastoin myöskään vaikkapa firmojen johtajien ei pahemmin tarvitse tehdä fyysistä työtä, koska riittää että he ajattelevat viisaasti. Kuvaajan kuitenkin on jaksettava kantaa varusteitaan koko päivän (enää ei säästösyistä ole kamera-assistentteja, jotka raahaisivat niitä heidän puolestaan) ja hänellä on oltava myös visuaalista silmää ja kekseliäisyyttä. Joka tapauksessa työmatkoista saa korvauksia, eli ulkomaille lähdetään työpaikan rahoilla. Ja mitä suurempi tapahtuma ulkomailla on kuvattavana, sitä suurempi työryhmä sinne myös lähtee. Niissä hommissa ei kuitenkaan ole samaa vapautta, vaan joka aamu toimitussihteeri jakaa työt kaikille. Aki kertoo, että matkat avartavat maailmankuvaa, sillä kuvaamassa käydään sellaisissakin paikoissa joihin ei tulisi lomalla mentyä!

Hienoa työssä ovat myös satunnaiset suorat lähetykset, joissa on tietenkin oma jännityksensä. Hyvä esimerkki on se, kun Aki kuvasi viime toukokuussa Slovakiassa jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuja. Hän muun muassa ikuisti yhden välieräottelun jälkeen Mikael Granlundin haastattelun, jossa nuori mies puhui vaatimattomasti ilmaveivistään. Kun punainen valo syttyi, Aki tiesi, että nyt on tosi kyseessä; pari miljoonaa suomalaista näki televisioissaan juuri sillä hetkellä saman, mitä Aki katsoi paikan päällä kameransa läpi.

HALAUSPÄIVÄ!

Halauspäivä järjestetään Tampereen keskustassa 24.-25. päivä eli syyskuun viimeisenä viikonloppuna. Ota kaverisi (yksi tai useimpikin) mukaan, ja kävelkää käsikädessä keskustassa. Menkää rohkeasti kertomaan vastaan tuleville ihmisille, että on halauspäivä, ja kysykää lupaa halata heitä. Jos et saa ketään tuttua mukaan, askartele itsellesi vaikka Free hugs! -kyltti ja kulje kaupungilla sen kanssa. Muista, että tällöin sinun on halattava kaikkia ihmisiä, jotka halausta pyytävät.

(Tämä tapahtuma ei ole todellinen)

Jokainen ihminen on halauksen arvoinen! Ihmiset ovat riippuvaisia toisten ihmisten läheisyydestä ja kosketuksesta. Vaikka halaus on pieni ja yksinkertainen teko, se piristää monien päivää. Halaaminen ja kädestä kiinnipitäminen voivat tarkoittaa rakkautta tai ystävyyttä. Joka tapauksessa ne molemmat kertovat välittämisestä. Oli kohteena sitten sukulainen, seurustelukumppani tai ystävä, voit häntä halaamalla näyttää kaikille katsojille sanattomasti, että hän on sinulle tärkeä. Halauspäivän on siis tarkoitus rohkaista ihmisiä halaamaan sekä läheisiään että myös tuntemattomia. Ideana on myös muistuttaa, että tunteiden ilmaisuun ei aina tarvita sanoja.

Rakkaus ei ole enää laitonta Suomessa!

(Tehtävänä oli keksiä teema, josta etsiä inspiroivia kuvia, joista kirjoittaa fiktiivinen uutinen. Ryhmäni teema on avioliitto, ja koska olen tällainen kummajainen, jolla on monta homoseksuaalia ystävänä, kirjoitin jälleen heistä... Tämä uutinen on siis vain mielikuvitukseni tuotetta ja toiveajattelua, joten älkää ottako tätä tosissanne!)

Suomen eduskunta sai viime viikolla sukupuolineutraalia avioliittoa koskevan lakiehdotuksen läpi. Asian käsittely lähti jälleen Vihreiden aloitteesta. Puolueen puheenjohtaja Ville Niinistö teki ehdotuksen kompromissista, jonka ideana on, että homoliittoja kannattavat papit voivat halutessaan vihkiä myös homoseksuaaleja avioliittoon. Enemmistö eduskunnasta äänesti ehdotuksen puolesta. Homoseksuaalit eivät voi itse vaikuttaa suuntautuneisuuteensa, joten sukupuolineutraalin avioliiton vastustamiselle ei ole kovin hyvää syytä. Tämä on siis Vihreiden näkemys asiasta. Kieltäähän Suomen lakikin kaikenlaisen syrjinnän, sillä ihmisillä tulee olla yhdenvertaiset oikeudet.

Arkkipiispa Kari Mäkinen ilmoitti MTV3:n haastattelussa, ettei homoseksuaalisuus ole hänen mielestään synti, vaan osa identiteettiä. Minkään ihmisryhmän syrjintää ei hänestä voida kirkossa hyväksyä, joten hän on homoliittojen kannalla. Kristillisdemokraattien mielestä taas avioliitto on edelleen vain naisen ja miehen välinen asia; näin KD:n puheenjohtaja Päivi Räsänen painotti haastattelussa. Hän lisäksi haukkui arkkipiispan harhaoppiseksi. Eduskunnan päätöksestä on tullut myös useita muita valituksia, mutta ainakin toistaiseksi tästä uudesta laista aiotaan pitää kiinni. Aika näyttää, mihin suuntaan tilanne kehittyy.

"Mitä pahaa on rakkaudessa?"

Helsinki pride 2011 jakoi tänä kesänä rakkauden sanomaa kaikissa sateenkaaren väreissä. Pride on Suomen suurin homo-, lesbo-, bi- ja transtapahtuma, jonka idea on tukea seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia. Otsikko on eräs iskulause, josta itse pidän kovasti, koska se on niin totta. Priden teemana oli tänä vuonna rakkaus, ja se järjestettiin 27.6.-1.7. välisenä aikana. Viikkoon mahtui yli 80 erilaista tapahtumaa, joissa juhlittiin yhdenvertaisuutta ja käsiteltiin erilaisia ihmisoikeuksia.

Homoseksuaalisuus tarkoittaa, että ihminen on seksuaalisesti kiinnostunut ensisijaisesti tai pelkästään hänen omasta sukupuolestaan. Myös joillakin eläinlajeilla on havaittu esiintyvän homoseksuaalisuutta, kuten esimerkiksi delfiineillä ja pingviineillä. Vielä kolmisen kymmentä vuotta sitten homoseksuaalisuutta pidettiin virallisesti sairautena, mutta nykyään homoilla on samat ihmisoikeudet kuin heteroillakin. Suomessa laki siis kieltää tiukasti syrjinnän, mutta silti sitä yhä tapahtuu työpaikoilla ja kouluissa. Priden tarkoituksena on saada ihmiset suvaitsemaan myös tätä poikkeavampaa tapaa osoittaa rakkautta. Kulkueeseen ja erilaisiin muihin tapahtumiin saivat liittyä aivan kaikki, jotka kokivat asian tärkeäksi.

Nykyaikana kiistellään homoseksuaalien adoptio-oikeudesta ja sukupuolineutraalista avioliitosta. Itse olen molempien kannalla, sillä minusta on aivan naurettavaa kieltää aikuisilta ihmisiltä mahdollisuus kasvattaa lasta. Maailma on täynnä turvallista kotia kaipaavia lapsia, joten mikseivät kaikki saisi auttaa heitä?  Onhan kuitenkin jo olemassa esimerkiksi uusioperheitä ja yksinhuoltajavanhempia, joten miksi sateenkaariperhe on yhteiskunnallemme niin vaikea pala purtavaksi?

Kirkko voisi myös suostua jo vihkimään homopareja. Niille papeille, jotka syystä tai toisesta eivät sukupuolineutraalia avioliittoa syrji, pitäisi ainakin antaa oikeus siihen. Kristityt nimittäin tulkitsevat Raamattua erilaisin tavoin. Homomyönteinen tulkinta on uskoa, että Jumala on rakkauden jumala, eli että rakkaus on kaikkein tärkeintä. Tällöin jokaisella meistä tulee olla yhtäläiset oikeudet toteuttaa omaa seksuaalisuuttamme. Silti tietenkään esimerkiksi pedofiliaa tai eläimiin sekaantumista ei saada hyväksyä, sillä asiat eivät tapahdu molempien osapuolten vapaasta tahdosta, vaan niissä toinen osapuoli on alistettuna...

"Jos et erota kahden aikuisen ihmisen vapaaehtoista suhdetta kotieläimeen sekaantumisesta, ehdotan, ettet koskaan hanki koiraa." -Pasila

Tietysti ymmärrän, että homoseksuaalisuus on omalla tavallaan luonnotonta. Eläinlajien lisääntyminen on elämän jatkuvuuden kannalta välttämätöntä. Raamatussa asiasta sanotaan muun muassa näin: "Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: "Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa" (1. Moos. 1:27-28) Homoseksuaalit eivät voi lisääntyä, mikä Raamatun mukaan on luonnonvastaista. Ymmärrän tämän, mutta huomauttaisin, että on olemassa myös sairauksia, joiden takia ihminen ei voi koskaan saada lasta. Eli tällaisella periaatteella meidän pitäisi tuomita myös vaikkapa anoreksian takia lapsettomiksi jäävät ihmiset ja kehitysvammaiset. Onko se oikein?

Homoseksuaalisuutta pidetään yhä rikoksena ainakin 77 maassa, ja esimerkiksi Nigeriassa ja Iranissa siitä saa kuolemanrangaistuksen. Yritä kuvitella tilanne, että sinut vietäisiin tapettavaksi vain, koska olet sattunut rakastumaan samaa sukupuolta olevaan henkilöön. Näissä maissa rakastuminen on siis hengenvaarallista! Juuri tämän takia Pride kulkueet ovat tarpeellisia. Voimme säästää jopa ihmishenkiä, kun yhä useammat ihmiset ymmärtävät erilaisuuden olevan rikkaus, ja suvaitsevat sateenkaarikansaa.

Loistavaa. Ilmeisesti viestinnänopettajamme mielestä meidän pitäisi saada inspiraatiota aikaan yhtä helposti kuin silmiä räpäyttämällä. Mutta näinkin aamusta, ja vähäisillä yöunilla minun aivoni eivät ainakaan osaa toimia kovin luovasti. Opettajani lukee tämän, joten en viitsi, enkä halua marmattaa enempää, vaan mieluummin yritän ryhtyä töihin. (Silti minulla on sellainen olo, että inspiraationi taisi juuri äsken paeta ulos luokkamme ovesta...)

Opettajan ohjeena on kirjoittaa kritiikki elokuvasta, levystä tai kirjasta. Nyt minun on kai pakko myöntää, että olen jonkinlainen Harry Potter -fani, ja taidan siis kirjoitella tätä arvostelua uusimmasta ja viimeisestä Harry Potter -sarjan elokuvasta.

Harry Potter ja kuoleman varjelukset osa 2/2

Fantasiasarjan viimeinen osa kertoo velhopoika Harryn ( Daniel Radcliffe) ja maailman suurimman pimeyden velhon Voldemortin (Ralph Fiennes) välisesta kamppailusta, hyvän ja pahan taistelusta. Viimeinen osa on jaettu kahtia, mikä on hyvä ratkaisu, sillä seitsemäs kirja on niin monivaiheinen, ettei kaikkea millään olisi saatu mahtumaan vain yhteen. Elokuva kestää yli kaksi tuntia, mutta se ei minusta ole liian pitkä aika, sillä viimeiseen elokuvaan oli panostettu kunnolla, joten tarina kyllä piti otteessaan loppuun asti. Siitä saamme varmasti kiittää elokuvan ohjannutta David Yatesia ja käsikirjoittaja Steve Klovesia. Esimerkiksi sarjan kuudes elokuva oli pettymys, sillä muun muassa juoni oli todella epäselvä. Ilahduin siis siitä, että viimeinen elokuva vastasi odotuksiani.

Olen lukenut kirjan ainakin kolmesti, joten vertailen sitä tietysti elokuvaan. Elokuvan taas olen käynyt katsomassa teatterissa jo kahdesti, mutta en ole nähnyt sitä vielä 3D:nä. Siksi saatan innostua menemään vielä kolmannenkin kerran. Pidän kirjasta enemmän, sillä se sisältää paljon kiinnostavia yksityiskohtia, joista kaikkia käsikirjoittaja ei millään voi elokuvaan laittaa. Se harmitti, että Weasleyn veljekset Fred ja George vain vilahtivat nopeasti valkokankaalla, vaikka minusta he olisivat ansainneet viimeisestä osasta vähän tärkeämmät roolit. Lisäksi vaikkapa Professori Dumbledoren menneisyys jätettiin lähes kokonaan huomiotta, vaikka kirjassa siitä kerrottiin paljon. Siitä en myöskään pitänyt, ettei Harry elokuvassa korjannut omaa rikkoutunutta taikasauvaansa seljasauvan avulla. Sen sijaan hän katkaisi sen saman tien.

Muutamista miinuspuolistaan huolimatta olen todella tyytyväinen kokonaisuuteen, sillä katsojaa ei pitäisi jäädä mietityttämään ainakaan suuret epäselvyydet, koska useimmat palapelin palaset asettuvat siististi paikoilleen. Elokuva sai yleisön nauramaan, ja monet, kuten minut, myös itkemään. Juuri niin hyvän elokuvan mielestäni kuuluukin tehdä.

Se olisi siis ensimmäinen blogimerkintä edessä...

Hei kaikki, jotka tämän vaivautuvat lukemaan! Olen 16-vuotias tyttö ja synnyin vuonna 1995. Aloitin juuri opiskelun Sammon keskuslukion viestintälinjalla. Opettajan käskystä kaikki viestintäryhmäläiset tekevät oman blogin liittyen viestinnän opintoihin, joten tämä blogi tulee sisältämään erilaisia viestinnän töitä, valokuviani, mahdollisesti videoita, kirjoituksia jne. Hain tälle linjalle, koska pidän video- ja valokuvaamisesta. Minua on kehuttu hyväksi kirjoittajaksi, mutta valitettavasti runoilla en oikein osaa. En ole myöskään mikään tekniikan ihmelapsi, siinä suhteessa olen tullut vähän liikaakin äitiini. Mutta tekemällä oppii, kuten sanotaan. Olen ollut TET-harjoittelussa YLE TV2:lla, missä isäpuoleni on töissä kuvaajana. Hänen ammattinsa kiinnostaa omalla tavallaan. Silti en osaa vielä sanoa, mikä minusta tulee isona. En osannut sanoa sitä edes lapsena. Silloin halusin vain oppia taikomaan...


Nimimerkkini Anemone Nemorosa sai alkunsa yläasteella, kun huomasimme kavereideni kanssa äidinkielen luokassa julisteen, joka sisälsi kasvien nimiä latinan kielellä. Anemone nemorosa kuulosti aika mielenkiintoiselta, joten se jäi mieleeni. Se siis tarkoittaa latinaksi valkovuokkoa. Ajattelin vain kertoa tämän, sillä joku saattaa ihmetellä, mistä olen moisen keksinyt.


Kun minulta kysytään perheestäni, kerron ihmisille yleensä, että minulla on kolme pikkuveljeä ja yksi samanikäinen sisko. Todellisuudessa perheeni menneisyyteen liittyy monia yksityiskohtia. Tarina on aika harvinainen ja vaikeaselkoinen, mutta aina ne, jotka minuun paremmin tutustuvat, ovat saaneet kuulla sen. Mitä taas lemmikkeihin tulee, meillä on kilpikonna nimeltä Dino, ja alle kahden viikon päästä kotiimme saapuu koiranpentu. Se on vitivalkoinen, mutta sen nimeksi tulee Laku.

Valokuvaamisen lisäksi rakastan lukea kirjoja. Osaan vajota todella syvälle fiktiiviseen maailmaan, josta minut pitää monesti hakemalla hakea takaisin maanpinnalle, todellisuuteen, sillä lukiessani en kuule enkä näe muuta kuin sen tarinan. Minulla on siis vilkas mielikuvitus. Olen tällainen outo ja utelias romantikko, niin kai voisin itseäni kuvailla. En aikaisemmin ole blogia perustanut, koska en tunne olevani riittävän hyvä ylläpitämään sellaista. Mutta nyt kun on pakko, niin ehkä tämä tästä. Saatan olla liian avoin, mikä ei sinänsä ole hyvä juttu blogia pidettäessä. En halua, että koko virtuaalinen maailma saa tietää kaiken enemmän ja vähemmän erikoisesta menneisyydestäni... Jokatapauksessa minulta puuttuu monesti itseluottamusta, joten nytkin ajattelen, ettei ketään kiinnosta lukea tätä. Sehän on aikalailla totta, mutta vähintäänkin edes viestinnänopettajiemme on pakko tehdä niin :P